AESTHETICS TODAY, Suomen estetiikan seuran 40-vuotisjuhlaseminaari 03.2012
Reportaasi julkaistu Arkkitehtiuutisissa
Tieteiden talolla Helsingin Kruunuhaassa pidettiin 1-2.3 Suomen estetiikan seuran 40-vuotisjuhlaseminaari. Ensimmäinen päivä oli englanninkielinen teemalla Aesthetics Today.
Pääpuhujaksi oli kutsuttu post-modernin estetiikan uranuurtajiin ja esimerkiksi Rap-musiikin tutkimisen kautta estetiikan peruskysymyksiä halkonut kuuluva Richard Shusterman Floridasta. Shustermanin suurimpiin ansioihin luetaan populaarikulttuurin tuominen lopullisesti osaksi estetiikan kenttää. Nyt Shusterman puhui odotetusti uudesta kehollisuuden estetiikkaa määrittävästä ”Somaesthetics”-käsitteestä. Tähän kuuluvat esimerkiksi urheilu, esittävät taiteet ja maailmassa fyysisesti oleminen sekä arjen rutiinit. Asettaakseen sekä itsensä että teesinsä aiheen vaatimusten mukaan fyysiseen muotoon, järjesti shusterman ranskalaisen koreografin kanssa workshopin aiheen tiimoilta. Shusterman esitti seminaarissa myös videoidun performanssin, jossa päivän pääpuhuja kuljeksi Versaillen puutarhassa ihoa myötäilevä kultainen asu päällään.
Koska Shustermannin pragmaattinen kehollista havainnointia ja "ajattelua" koskeva teoria asettuu haastamaan monia perustavanlaatuisia estetiikan peruspilareita ja ajattelijoita, voi videon tulkita myös kultainen ritari asettaa itsensä sekä fyysisesti todelliseen maailmaan että haastamaan länsimaisen ajattelun maailman. Shustermannille kyse ei kuitenkaan populaarikulttuurin puolestapuhujana toimiessaan ollut varsinaisesta kulttuurikeskustelusta, vaan elämän itsensä (josta nauttimiseen esimerkiksi rock tai pop-musiikki antavat hyvän mahdollisuuden) arvostamisesta. Samoin on kyse Somaesthetics-käsitteen kanssa.
Esa Kirkkopelto Teatterikorkeakoulusta toi esiin omassa puheessaan taiteellisesta ilmaisusta ponnistavien tohtoriväitösten haasteet ja mahdollisuudet suhteessa perinteiseen akateemisiin vaatimuksiin, joita ei uskottavuuden ja vertailukelpoisuuden nimissä voi sivuuttaa. Kirkkopelto kuitenkin painotti, että taiteellinen tohtorinväitös on kunnolla onnistunut ja itseään puolustava, kun se ei samanaikaisesti menetä taiteellista ilmaisuvoimaansa ja riippumattomuuttaan. Hyvänä esimerkkinä Kirkkopelto piti esimerkiksi tilannetta, jossa taiteellista lähestymistapaa hyödynnetään tutkimusmetodeissa.
Marge Paas Tallinnan yliopistosta käsitteli vuorostaan ajallemme ominaista ongelmaratkaisu- ja ilmaisutapaa, jossa itse prosessi nousee osittain lopputulosta tärkeäpään asemaan. Tätä lähestymistapaa on sovellettu suurissa määrin modernissa musiikissa, josta Paas nosti luonnollisesti esimerkiksi Arvo Pärtin, mutta myös arkkitehtuurissa. Etenkin biomorfinen arkkitehtuuri tuntuu olevan kiinnostuneempi uuden metodin soveltamisesta, kuin rakennusten esteettisyydestä tai käytettävyydestä.
Lars-Olof Åhlberg Uppsalan yliopistosta lopetti tilaisuuden huumorin siivittämällä esityksellä estetiikan käsitteen ja kentän monimuotoisuudesta ja ristiriitaisuuksista. Monissa kohdin sanan estetiikka sijalle olisi voinut vaihtaa sanan design. Etenkin suhteessa siihen kuinka vapaata riistaa molemmat määritteet ovat. Positiivisia mielleyhtymiä herättäessään, ne ovat muodostuneet osaksi kansainvälistä globaalia markkinakieltä. Kuten Lars Olof totesi, jos kadulla kävelleessään näkee jossain kyltin estetiikka, on todennäköistä, että kyseessä on kampaamo tai manikyyri.
Tilaisuudessa puhui myös filosofian professori Wolfram Bergman Weimarin Bauhaus-koulun taiteen ja muotoilun laitokselta. Hän esiintyy seuraavaksi Newcastlessa heinäkuussa järjestettävässä arkkitehtuuriseminaarissa Ethics & aesthetics of architecture & the environment. Tatu Ahlroos haastatteli Bergmannia muotoilun opetuksesta ja Helsingistä saamistaan vaikutelmista.
Alkuperäisen Bauhaus-koulun menestys perustui kauasnäköiseen ajatukseen eri visuaalisten alojen yhdistämisestä yhteisen toimintamallin ja manifestin alle. Samaan pyritään nykyään Suomessa Aaltoyliopistossa innovatiivisuuden nimissä. Mitkä näet uhkina ja mahdollisuuksina, kun eri aloja tuodaan saman katon alle? Onko vaarana että taiteet menettävät osan riippumattomuudestaan ja objektivisuudestaan joutuessaan kosketuksiin kauppatieteiden kanssa? Mainitsit itse aikaisemmin että tunnet itse kiinnostusta liikemaailmaa kohtaan.
Ehdottomasti tunnen. Bauhausissa muutamat oppilaistamme ovat hyvinkin innokkaita liittyäkseen yhteen markkinavoimien kanssa. On kuitenkin huomioitava että kuluttujakapitalismi ei voi hyötyä innovaatiosta, joka ei olisi myös kriittistä tai joutuisi määrittämään itseään suhteessa vahvaan oppositioon. Tämä oppositio luonnollisesti sulautetaan osaksi markkinointiprosesseja ja kritiikkiä saatetaan myös pyrkiä synnyttämään sisältä käsin osana innovaatioprosessia. On otettava huomioon, että innovaatioita ei voida tuotteistaa. Jos innovaatiosta tehdään johtoteema ja sitä pyritään kloonaamaan, niin on varmasti luovempaa ja ”innovatiivisempaa” jos innovatiivisuuteen ei väkisin pyritä. Tällöin voidaan mieluummin tehdä jotain aivan muuta tai ei yhtään mitään. Kummillekin on siis tarvetta: reflektoivalle ja omistautuneelle asenteelle taloutta kohtaan ja vakavalle kritiikille sen väärentymien ja umpikujien osalta.
Bauhausin brändiin liittyy paradoksi: yliopistona se on 80 vuoden iässäkin kohtuullisen nuori mutta modernina taiteen ja muotoilun oppilaitoksena se on arvostettu kantaisä. Yksi tapa ilmaista tämä asia todeta, että Bauhaus on ajaton. Perustamisensa aikaan se oli myös samanaikaisesti hyvin radikaali ja uudistava. Mihin näet tämän vastakohtien harmonian perustuvan?
Ainoa tapa ylläpitää traditiota on sen radikaali kyseenalaistaminen, kuten Theodor Adorno on todennut. Tämän näkemyksen jakaa varmasti moni kollegani Bauhausissa. Arkkitehdit, taiteilijat ja muotoilijat kohtaavat ajattomia kysymyksiä ja niitä täyttämään löytyy ajattomia vastauksia. Juuri näitä vastauksia Bauhausin perustajat pystyivät antamaan.
Tämä on ensimmäinen kertasi Helsingissä. Minkälaisia tuntemuksia se on sinussa herättänyt? Jos olet filosofina havainnut jonkinlaisen kaupungin hengen, voiko olla jotain mikä mahdollisesti uhkaisi sitä? Eräs uhkakuva on monille ollut ainakin kaupungin laitamille suunnitellut korkeat rakennukset.
Joku sanoi, että Helsingissä et ole vaarassa. Tietenkin ympärillä pyörii humalaisia ja voit vaikka joutua tappeluun, mutta sen lisäksi ei ole mitään todella uhkaavaa. Kaikki tuntuu toimivan: asiallisuus ja vilpittömyys ovat koko ajan läsnä. Tämä sopii hyvin yhteen naivin ajatukseni kanssa, jotta pohjoismaissa protestantismi sulautuu yhteen todellisuuden kanssa, aivan kuten Hegel ennusti modernissa maailmassa tapahtuvan. Mitä tulee vuorostaan korkeisiin rakennuksiin, joista näin esityksen Laiturin näyttelyssä, niin täytyy todeta asettuvani niitä vastaan. Kotikaupungissani Berliinissä perinteinen räystäskorkeus toimii yleisesti ohjaavana tekijänä, mikä on mielestäni hyvä asia. Olen vakuuttunut että korkeuksia kohti tavoitteleva arkkitehtuuri, kuten esimerkiksi Le Corbusierin toteutumaton suunnitelma Pariisia varten, nojautuu enemmän ideologiseen instrumentaalisointiin, kuin rakentaminen joka pysyy lähempänä maan pintaa ja ktoonisia jumalia.
Tatu Ahlroos 2012 - tatu@tcd.fi
Helmut Jahnin Sony Center Berliinin Potsdamer platzilla. Berliinin historialliseen keskustaan nousseet pilvenpiirtäjät olivat sekä innostuksen että inhon aihe vuosituhannen vaihteessa. (Kuva: Tatu Ahlroos)
